Yhdeksänkymmenen päivän vilja

Kirkwallin baarissa oli viisi pöytää ja takka, ja ovi avautui suoraan harmaakiviselle kadulle, jonka yläpäässä on katedraali. Polly otti lämmintä lähimmän pöydän, sillä merellä vietetyn päivän jälkeen muuta pöytää ei ole. "Saisinko ruokalistan?" hän kysyi ja sai kortin, jossa oli vähemmän asioita kuin hän odotti ja useampi niistä paikallinen.

"Voisitteko suositella hyvää ruokaa?" Omistaja oli haikara, lintu joka on rakennettu seisomaan tiskin takana, ja hän suositteli bannockia epäröimättä. Bere on ohra, jota täällä on viljelty vuosisatoja, kuusitahoinen vilja jota kutsutaan joskus yhdeksänkymmenen päivän ohraksi, koska se tuleentuu tarpeeksi nopeasti mahtuakseen pohjoiseen kesään. Jauhettuna siitä syntyy litteä, tumma bannock, joka maistuu pellolta jolta se tuli.

"Onko teillä kasvisvaihtoehtoja?" Polly kysyi, ja haikara osoitti takaisin samaa riviä kortilla. Bannock, voi ja crowdie, se pehmeä tuorejuusto jota tilat ovat aina tehneet. Samalla viljalla on toinen elämä kaupungin toisella laidalla, tornin alla olevassa tislaamossa, joka on toiminut vuodesta tuhat seitsemänsataayhdeksänkymmentäkahdeksan ja jonka takia koko katu tuoksuu oikeana aamuna lämpimältä maltaalta.

"Saisimmeko laskun, kiitos?" Polly sanoi, kun lautanen oli tyhjä, ja haikara toi sen rauhassa, mikä on kohteliaisuus. Ulkona tuuli oli laskenut siihen, mitä saaret pitävät tyynenä. Polly käveli ylös harmaata katua katedraalin punaisen hiekkakiven ohi, ankaran ilmaston maku kitalaessaan.