Yksi suolanjyvä

Viimeisenä aamunaan Polly lensi niemen äärimmäiseen kärkeen, jossa kaupungilta loppuu maa. Siellä vanhan merimuurin päällä seisoo pieni valkoinen majakka pyöreän kirkon vieressä, ja aallot lyövät aivan kiveen asti. Kärjestä katsottuna kaupunki todella näytti laivalta: kellotorni oli sen masto, katot sen lasti, ja koko alus oli työntynyt Adrianmerelle ja piti kurssinsa.

On her last morning Polly flew out to the very tip of the peninsula, where the town runs out of land. A small white lighthouse stands there on the old sea wall beside a round church, and the waves come right up to the stone. From the point the town really did look like a ship, the bell tower its mast, the roofs its cargo, the whole thing pushed out into the Adriatic and holding its course.

Kalastajaveneet lähtivät pienestä satamasta yksi kerrallaan, moottorit matalana muminana tyynellä vedellä, ja jokainen veti perässään valojuovaa. Korkealla yläpuolella tornin kello löi tasatunnin, ja ääni vyöryi kattojen yli ja ulos merelle. Aukiolla pronssinen viulisti seisoi yksin valkoisella kivellään, ja ensimmäinen auringonsäde löysi hänet ennen mitään muuta.

The fishing boats left the little harbour one by one, their engines a low murmur on the still water, each one trailing a line of light. Far above, the bell in the tower struck the hour and the sound rolled down over the roofs and out across the sea. In the square the bronze violinist stood alone on his white stone, and the first sun found him before it found anything else.

Pollyn kielellä oli yhä yhden ainoan suolanjyvän maku, tai ainakin hän luuli niin, mikä oli loppujen lopuksi sama asia. Meri, aurinko, puiset haravat ja kärsivälliset kädet, sama resepti yli seitsemänsadan vuoden ajan, ja sen tuotolla kohotettu kaupunki täynnä vaaleanpunaisia ja okranvärisiä taloja. On outoa rakentaa kaupunki jostakin, mikä liukenee sateeseen. Vielä oudompaa on, että se onnistui.

Polly still had the taste of a single grain of salt on her tongue, or thought she did, which came to the same thing. Sea, sun, wooden rakes and patient hands, the same recipe for more than seven hundred years, and a town of pink and ochre houses raised on the proceeds. It is a strange thing to build a town out of something that dissolves in the rain. It is stranger still that it worked.

Hän kiersi niemen kerran, matalalla kattojen yllä, pitsiparvekkeiden ja leijonan kuluneen tassun ja lämpimän valkoisen aukion ohi, ja nousi sitten aamutuulen mukana. Hänen takanaan kivinen laiva pieneni eikä liikkunut. Hänen edessään meri oli avoin ja kimalteleva, ja se maistui, aivan hiukan, suolalta.

She circled the peninsula once, low over the roofs, past the lace balconies and the lion's worn paw and the warm white square, and then rose on the morning wind. Behind her the stone ship grew smaller and did not move. Ahead of her the sea was open and shining, and it tasted, very faintly, of salt.